Katri Heinäsen teos on keskeneräinen, eikä sillä ole vielä nimeä. Lyijykynäpiirros vanerille.

Katri Heinäsen teos on keskeneräinen, eikä sillä ole vielä nimeä. Lyijykynäpiirros vanerille.

Helmikuussa 2016 Plankkon kuukauden teoksena on teos, joka ei ole vielä valmistunut. Katri Heinänen uskaltaa näyttää teoksensa kesken prosessia ja kertoo sen tekemisprosessin rankkuudesta – ja hienoudesta.

Pakahtumisesta

Ansaintalogiikat ja kustannustehokkuudet ja kaikenlaiset muut jutut, ihan vain normaaliarkikin riittää: elämässä on ajateltava usein muuta kuin taidetta. Ei siinä mitään, paitsi että tulee ikävä. Tuo kuvan teos on minulla kotona. Jonkun aikaa jaksoin vakuutella itselleni, että nyt kun kysessä on piirtäminen – yksinkertainen toimitus kynällä vanerille ilman järeitä esivalmisteluja, kuten värien sekoittelua, sapluunoiden leikkelyä tai muuta sellaista vähän sotkuisempaa – ehdin piirtää kaikkina arjen pieninä joutohetkinä, vaikka vain tunnin kerrallaan. Kyllä, ei tullut mitään. Ihan kuin en olisi tiennyt. Tekeminen tarvitsee oikean hetken. En tarkoita mitään inspiraatiota, sen odottelu on turhaa, vaan tietoa siitä, ettei tarvitse heti vauhtiin päästyä lopettaa: ettei tarvitse olla lähdossä jonnekin, ettei mielen päällä ole jotain pakottavaa deadlinea, ettei keskittyminen katkea puhelimen soittoihin tai ettei ole yksinkertaisesti liian väsynyt.

Teos oli minulla kauan lattialla. Kun se vain lojui siinä, enkä ehtinyt muuta kuin mennä siitä sivuitse, päätin järjestellä huonekalut niin, että saan pelastettua teoksen lattiapölyltä pöydän päälle. Seurasikin pitkä ajanjakso ohi kävelyä, katsomista, kaipaamista, pakahduttavia tunteita. Taide on tunteellinen juttu, olo on samanlainen kuin ihastuneena. Kun ei pääse lähelle, voi vähän onnettomana vain vilkaista: ”Moi!”

Pahoina päivinä koko homma tuntuu rääkkäykseltä, täytyy ikuisesti vain mennä ohi, mutta mielummin niin kuin pelkkiä mielikuvia tai muistikuvia. Näkeminen pitää yllä ajatusta siitä, että jonain päivänä vielä ehdin, joskus on jotain valmista. Eikä siinä käy niin, että keskeneräinen teos pöydällä arkipäiväistyisi ja muuttuisi osaksi huonekalumaisemaa — tai, no, ihan vain muutaman kerran olen joutunut muistuttamaan itseäni, että ”älä laske kahvikuppia teoksen päälle” – koska se mistä pitää, sattuu silmään aina.

Ja eilen ehdin! Teroitin kolme lyijykynää ja aloin piirtää, ihana tunne. Kolme on hyvä määrä, koska sen ajan jaksan kyyristellä taiteen äärellä. Kun kolme terää on tylsistynyt, on hyvä pitää pieni tauko. Ensimmäisten viivojen aikana kynän terä näytti lykkäävän edellään pölyä kuin pieni aura, piti vähän puhallella. Laskeutuuhan se pöly pöydällekin. Jossain vaiheessa pitää saada koko pinta phtaaksi lakkaamista varten. Siinä olisi puhkuttavana pinta-alaa 120 x 150 cm, ehkä vähän pyörryttävä määrä, ja onhan siinä tekemistä lyijykynälläkin. Työ on hidasta. Kuvan saisi tehtyä helpomminkin, mutta osa koko homman jujua on siinä, että tekemistä ei tarvitse ajatella hitaus-nopeus-akselilla. Tämä on pitkä ja piinaava työrupeama, ei mitään järkeä, ihanaa!

Taiteen tekeminen on kuin oma arkensa. Se koostuu konkreettisista pienistä asioista ja puurtamisesta. Se on myös jotain hyvin abstrakia, sillä yhtä teosta tai teossarjaa saattaa edeltää vuoden tai useammankin pituinen ajatuskulku – ensin vähän epämääräisesti ja sitten pikku hiljaa kiteytyen – ennen kuin mitään konkreettista edes syntyy. Työ on hidasta siinäkin mielessä. Taiteen tekeminen ei aina tee onnelliseksi, niin kuin ei arki aina muutenkaan, mutta ilman sitä tulen onnettomaksi. Miksi? Vaikka siksi, että kynä menee ihanasti pitkin pintaa ja piirtää viivoja, ja viivoista tulee pintoja, ja pinnoista tulee kuvia. Siksi, että saan pipertää sieluni kyllyydestä. Siksi, ettei tarvitse punnita asioiden järkevyyttä. Siksi, että saan tehdä niin kuin haluan, ketään ei tarvitse miellyttää ja koska se, mitä syntyy saattaa olla yllätys itsellenikin. Eräs ystäväni sanoi jotenkin niin, että ihminen on joskus itselleenkin arvoitus. Taide on arkista, mutta se on myös jännittävää.

Tykkään, koska 1., 2., 3., 4., 5.,… Vähän niin kuin ihmistenkin kohdalla, voi luetella syitä, miksi heistä pitää, mutta lopulta se perimmäinen syy pakenee selityksiä. Niin vain on, ja eilen oli hieno päivä. Sellaisten päivien jälkeen uskon, että teos tulee valmiiksi ja ehkä seuraavakin ja vielä enemmän. Seinän vieressä nojailee jo valmiita pohjia.