Päivi Hintsanen: Tuulen kyyneleet. 2016, sarjasta Kyynelpuun oksat, ed. 30, pigmenttimustevedos, 42x24cm+marg.

Päivi Hintsanen kertoo teoksestaan:

Tuulenkyyneleet valmistui kesällä 2016 osana seitsemän vedoksen Kyynelpuun oksat -sarjaa. Sarja on puolestaan osa suurempaa Kyyneltarha -kokonaisuutta, jossa Kyynelpuun hedelmät ja marjat ovat esillä muodossa tai toisessa, puissa, oksissa, taimissa, kimpuissa ja hedelminä; surun tummat, vihan punertavat, ilon hiljaisina hehkuvat ja onnen sädehtivät kyyneleet.

Kyyneltarha on ollut pitkäikäinen projekti, jonka osasia olen hiljalleen työstänyt, aina silloin tällöin, vähän epävarmana lopullisesta suunnasta. En ole kuitenkaan lähtenyt hakemaankaan selkeää yhtenäisyyttä: minun mielessäni Kyyneltarha on runsas ja rönsyilevä, monimuotoinen puutarha, jossa rikkaruohoillakin on oma merkityksensä. Sama rönsyily on kuitenkin tehnyt järjestystä ja logiikkaa etsivälle päälleni projektista hankalan: mieleeni on piirtynyt mielikuvitusmaailman nurkkaus, joka ei ole ihan suunnaton kooltaan, mutta niin epäselvä, että se on ollut itselleni ennemminkin tunne kuin selkeä kuva. Hiljalleen olen koonnut palasia, sieltä täältä, näkemistäni, kuulemistani ja keksimistäni elementeistä.

Muutamia vuosia sitten valmistuneen Kyynelpuun taimi -teoksen taustasta kerroin vuosi sitten Plankkon tammikuun 2016 teosesittelyssä. Siihen inspiraatio ja elementit löytyivät Firenzestä. Vuoden 2016 Kyynelpuun oksat -sarjan teokset ovat puolestaan syntyneet melkein kotiovella. Keväällä 2016 keräsin maahan pudonneita oksia ympäri Jyväskylän Seminaarinmäkeä ja Seminaarinkadulta, joiden lähellä asun. Useampanakin päivänä kauppakassin mukana kulkeutui kotiin pieniä risunpoikasia ja tuulen pudottamia vähän jämerämpiä risuja. Monena päivänä seisoin sateenvarjon alla ja napsin referenssivalokuvia vielä lehdettömistä puista. Yhtenä näistä päivistä Tuulenkyyneleet -teoksen ohut varsi tipahti sateenvarjolleni ja kulki sitten mukanani kotiini. Aloitin Kyynelpuun oksat -sarjan tekemisen samantien, vaikkakaan Tuulenkyyneleet ei tainnut syntyä sarjan ihan ensimmäisenä teoksena.

Tuulenkyyneleet on kuitenkin jäänyt vahvimmin mieleeni, koska se oli minulle todellinen murheenkryyni. Koko Kyynelpuun oksat -sarjasta tuli visuaalisesti itseasiassa ihan muuta kuin olin ajatellut – kunhan vain seurasin kuvaa sinne, minne se vei – mutta Tuulenkyyneleet kiukutteli ja tempoi minne sattuu, olin koko prosessin ajan navakassa vastatuulessa. Teossarja oli ensimmäisen kerran esillä Höyry-galleriassa Plankkon näyttelyssä heinäkuussa 2016, ja se pääsi aika uunituoreena seinälle. Vielä silloinkin, kun ripustaessani asettelin magneetteja Tuulenkyyneleet -työn taakse, se vielä kiukutteli ja oli pudota maahan. Olin koko ajan kahden vaiheilla siitä, laitanko työn edes esille – niin tyytymätön olin siihen ja niin paljon juuri sen kohdalle osui vastoinkäymisiä.

Vasta, kun menimme purkamaan näyttelyä heinäkuun lopussa ja näin teoksen gallerian seinällä, Tuulenkyyneleet ei enää tuntunut virheeltä. Kuukauden aikana jokin siinä oli rauhoittunut ja tuuli sen sisällä oli muuttunut lempeämmäksi, eikä enää ujeltanut rauhattomasti.

Minulle on aiemminkin käynyt samalla tavalla: johonkin työhön tulee tehdessä niin voimakas viha-rakkaus-suhde, että vasta pieni irtiotto ja välimatka auttaa näkemään kaikkien kuvan mukana kulkeutuneiden ongelmien ohi – ja monista tällaiset melkein hylkäämäni murheenkryynit muuttuvatkin niiksi kaikkein rakkaimmiksi teoksiksi.

Kyyneltarhan ensimmäinen näyttelyversio on esillä 12.1.-5.2.2017 Galleria Ratamossa Jyväskylässä (Veturitallinkatu 6).
Näyttelyn FB-tapahtuma