Työn alla oleva teos, joka tulee esille ensi kesänä avautuvaan Tampereen Taiteilijaseuran Uusin silmin -näyttelyyn Taidekeskus Mältinrannassa, Tampereella.

Plankkon toukokuun taiteilija Katri Heinänen pohtii sanojen käyttämisen vaikeutta työnsä kuvaamisessa.

Pitäisikö kertoa –

vai ei? Omista teoksista puhuminen tai kirjoittaminen on välillä hankalaa. Tekniikka, työvaiheet ja materiaalit – ei ongelmaa, ja suhtaudunkin niihin yhtä vakavasti ja innostuneesti kuin teosten sisältöön. Mielestäni kaikki tuo konkreettinen on äärettömän kiehtovaa, mutta se ei taida vastata kysymyseen: Mistä tämä teos kertoo, mitä ajattelit?

Ymmärrän hyvin, miksi taiteilijan ajatukset kiinnostavat. Luin jokin aika sitten artikkelin, jossa taiteilijat kertoivat työskentelystään ja taiteensa sisällöistä. Tekstit täydensivät katsomiskokemusta, vaikkakaan eivät vaikuttaneet siihen, mistä teoksista pidin – tai ehkä pidin niistä pienistä kertomuksista, koska pidin teoksistakin. Kaiken tekstin keskeltä tämä lause viehätti minua kuitenkin eniten: ”I am trying to represent the figure in a way that maybe I can’t with words or writing.” Näin totesi Genevieve Figgis maalaamisestaan. Sanat ovat vajavaisia.

Jatkan silti. Kertomista helpottaa usein se, että teen teokset sarjoina. Sarjat kumpuavat jostain teemasta. Voin siis puhua vähän yleisemmin menemättä teoskohtaisuuksiin. Se onkin mielestäni viisas valinta. Joskus teos on varta vasten suunniteltu tiettyä tarkoitusta varten. Silloin teos on usein jo suunnitteluvaiheessa puettava sanalliseen muotoon – harvemmin kuitenkin näin, ja hankalaa on, mutta miksi? Koska kysymyksiin on mukava löytää vastauksia, päätin käydä asian kimppuun yksinkertaisella työkalulla, luettelolla.

Oletetaan siis, että joku sattuu kysymään: ”Mistä tämä teos kertoo, mitä ajattelit?” Nyt ei sallita ”toisaalta ja toisaalta” sinne tänne poukkoilevaa puheen raakiletta, eikä myöskään suuria sanoja sisältävää tekstiä, joka jää pyörimään ytimen ympärille ärsyttävänä sumuna. Pitäisi osua suoraan kohteeseen. Tuloksena saattaa olla hiljaisuutta, tyhjä paperi tai väistöliikkeitä tekniikan ja materiaalien suuntaan, koska:

1. Aivot lyövät tyhjää. En tiedä, oli vain pakko tehdä. Hetken kuluttua ehkä selkenee: teos liittyykin jo mielessä pyörineeseen suurempaan teemaan. Tästä pidän taiteen tekemisessä aivan erityisesti, on kuin ajattelu ohittaisi sanat ja siirtyisi suoraan käden kautta kuvaksi.

2. Liikaa asioita, niiden massa mykistää heti alkuun. Täysin päinvastainen ongelma kuin edellinen. Teokseen tuntuu kietoutuneen niin monta asiaa niin monimutkaisin liitoksin, että kokonaisuutta on vaikea pilkkoa lauseiksi.

3. Hyvin henkilökohtaisia asioita.

4. Teos on niin tuore ja liian lähellä. Yhtäkkiä pitää pompata eri rooliin, tekijästä katsojaksi. Samalla täytyy ottaa mielessään askeleita taakse päin, jotta näkisi kokonaisuden yksityiskohdilta. Väsyttääkin tavallaan. Olen juuri kertonut asian kertaalleen kuvana ja nyt se on selostettava uudelleen, mutta eri kielellä.

Kuvan kieli ja sanojen kieli tuntuvat välillä olevan kuin toisilleen kaukaisten kulttuurien kielet. Mitä kauempana kulttuurit ovat toisistaan, sitä hankalampaa kääntäminen on, sillä toisesta kielestä saattaa puttua kokonaan sellaisia sanoja ja käsitteitä, jotka toisessa ovat itsestäänselvyyksiä. Käännös on aina jossain määrin tulkinta alkuperäisestä. Suomalainen sisukaan ei sanana käänny helposti toisille kielille, koska sisun käsite on suomalaisen kulttuurin tuotetta.

5. En pysty selittämään, koska teoksella ei ole mitään tekemistä sanojen kanssa. Painiskelin tämän asian kanssa silloin, kun tein abstrakteja töitä. Niissä ei aina ollut tarinoita, vaan ne olivat visuaalisia kokemuksia ja ehkä jonkinlaisia abstrakteja tuntemuksia, joista voi kertoa vain katsoja itse.

6. En muista. Tämä onkin jännittävää. Olen tehnyt teoksen niin kauan aikaa sitten, että katselen sitä kuin se olisi jonkun muun tekemä. Silloin saattaa päätyä kysymään itse itseltään, mitähän (ihmettä, pahimmassa tapauksessa) olen tuossa oikein ajatellut.

7. Rajaamisen ongelma. Tekijänä tiedän omista teoksista liikaa, ja hyvä teksti on kuin onnistunut rajaus. Teoksista kirjoittaminen on kuin luontokuvausta: et saa kuvaan koko luontoa, vaan on valittava jokin näkymä. Toisaalta saattaa käydä kuten kohdassa 1. tai 6., jolloin kameran kanssa heilutaan ikään kuin pimeässä yössä, ja kuvaan rajautuu pelkkää mustaa.

Mieluiten jättäisin työn oikeille kirjoittajille. Näkökulma olisi yhtä hyvä kuin omani, koska teoksen sanoittaminen on aina tulkintaa, itse tehtynäkin. Samalla välttyisin tuolta skitsolta tekijästä katsojaksi -roolihyppelyltä. Käytännössä se ei vain ole mahdollista. Mitä siis kertoa, kun sanat eivät pysty kaikkeen, ja –

8. pitäisikö kertoa vai ei? Haluan ajatella niin, että katsoja ei voi olla koskaan väärässä. Kun teos on jossain esillä, minkään sen tulkinnasta ei kuuluisi olla minun vallassani. Katsojan kokemus teoksesta on yhtä oikea ja totta kuin omani. Ehkä onkin hyvä, että kuva kääntyy puheeksi välillä aika huonosti. Pieni sanasiivu teoksesta riittänee, etteivät turhat selitykset sotke katsojan ajatuksia – mutta se pitäisi osata tehdä taiten. Riittäisikö pelkkä teoksen nimi?

Lopuksi vedän mutkat suoriksi ja vähän itseäni lohdutellen totean, että taiteilijan sanat ovat toissijaisia. Niillä voi vain tasoitella tietä, jotta katsojan matka teoksen luo olisi helpompi – ja houkutella katsomaan, sillä oikeat vastaukset löytyvät näkemällä, itse.