Hulmuava paviljonki ei epäröi hitustakaan nyt kun se tietää mistä elämässä on kysymys, monotypia, 2018, 21x29cm.

 

Kuka olet, mistä tulet?

Olen Hanna Holma, taidegraafikko.

Synnyin Oulussa, muutin kaksivuotiaana Jyväskylään ja kaksikymppisenä Savonlinnan ja Hämeenlinnan kautta Helsinkiin.

Ulkoisesti minusta tuli taiteilija loivien mutkien kautta: opiskelin ompelijaksi, sitten savenvalajaksi, sitten opiskelin Taideteollisessa korkeakoulussa keramiikka- ja lasitaidetta, pääaineenani lasitaide, kunnes grafiikka tempaisi minut koulun yläkertaan Yleisen opetuksen osaston grafiikanluokkaan. Tein lopputyöni Kuvataideakatemian grafiikan laitoksella ja lähdin Grafirikseen, Suomen Taidegraafikoiden silloiselle yhteistyöhuoneelle, josta sain oman ateljeen.

 

Miten sinusta tuli taiteilija?

Sisäisesti minusta tuli taiteilija, kun uskaltauduin Raisa Kaipaisen ja Torsten Rügerin Elämän taide -kursseille, joilla opettelin hiljentymistä ja sisäisessä elämänilossa pysymistä. Kursseilla aloin minulle tärkeinä muutoksen hetkinä nähdä kuvia: esimerkiksi sellaisina valinnan hetkinä, jolloin vaakakupeissa on elämä ja jonkinlainen paikalleenpysähtyminen, ja valitsen rohkeasti elämän, näen kuvan. Kuvissa on silloin jotain raikasta, joka ei ole minusta lähtöisin, ja niiden tekeminen virkistää ja tuo energiaa jatkaa. Joskus sellainen kuva voi koskettaa myös jotakuta katsojaa ja silloin tunnen, että tekeminen kannattaa.

 

Teostesi nimet ovat kuin pienoisnovelleja. Kuinka tärkeitä teosten nimet ovat itsellesi – ja miten ne syntyvät?

Teosten nimet ovat minulle todella tärkeitä. Ilman oikeaa nimeä kuva on minulle vain väriä paperilla, eikä ole vielä “työ”. Teosnimien kirjoittaminen on sellainen neulanreikä, jonka läpi meneminen on sekä se vaikein että palkitsevin asia kuvien tekemisessä. Niitä ei voi kirjoittaa väkisin. Usein kirjoitan teosnimiä sellaisessa kepeässä tilanteessa, että olen vaikka siivonnut tai järjestänyt työhuoneella, tai tehnyt muuta rutiinihommaa. Olen ehkä jo lähdössä kotiin, jalka jo melkein oven välissä, on ehkä jo raikas ja hämärä ilta, ja yhtäkkiä ovensuussa tulen ajatelleeksi: jospa katselisin vähän töille nimiä. Hiivin vetolaatikostolle ja otan esille pinon tekeillä olevia töitä. Kirjoitan kullekin kuvalle jopa kymmeniä vaihtoehtoja teosnimiksi. Kirjoitan hyvin vapaasti siitä mitä se kuva tarkoittaa tai yrittää sanoa, mistä siinä on kysymys. Isoja makulatuuriarkkeja tulee täyteen nimiä. Rengastan osuvimman vaihtoehdon ja tarkistan myöhemmin pariinkin kertaan, onko se varmasti hyvä nimi.

 

Mitä sinulla on tällä hetkellä työn alla?

Ripustin juuri tänään 1.10. näyttelyn Galleria Katariinan Studioon Helsinkiin Kalevankadulle. Se on avoinna 21.10. asti. Näyttelyn nimi on Hiljainen ilolaulu. Tervetuloa!

 

Mitkä viimeaikaiset taidekokemukset ovat jääneet mieleesi?

Tämä ei ole aivan viimeaikainen taidekokemus, mutta minuun teki neljä vuotta sitten suuren vaikutuksen Laurie Andersonin ja Kronos-kvartetin Landfall -esitys Juhlaviikoilla Musiikkitalolla. Itkin vuolaasti koko konsertin alusta loppuun. Esitys käsitteli hiljaisella tavalla valtavan suuria asioita.

 

Nimeä muutama itseäsi eniten innoittanut taiteilija…

Minua aina innoittaneita taiteilijoita on kyllä juuri Laurie Anderson: säkenöivän älykäs nainen, jonka silmistä ja kaikesta tekemisestä paistaa aina suuri sisäinen ilo. 80-luvulla sellainen naisen malli oli poikkeus kaikesta muusta mitä ympärillä oli, raikas tuulahdus. M.A.Numminen on aina ollut idolini. Hänen hillittömyytensä ja se ihailtava itsensä likoon pistäminen on suuri lahja Suomelle ja maailmalle. Joitakin vuosia sitten osuin silloin 95-vuotiaan Kaarina Staudinger-Loppukaarteen uusien teosten näyttelyyn, ja hän oli avajaisissa paikalla. Hän eli 101-vuotiaaksi ja työskenteli elämänsä loppuun asti, maalasi joka yö Olevaisia, aivan omanlaisiaan ja aivan mahtavia töitä!